Lainkirjoittajan opas

Säädökset jaetaan pykäliin. Pykälät voidaan ryhmitellä luvuiksi ja luvut osiksi. Pykälien ryhmittelyssä voidaan käyttää apuna myös väliotsikoita joko lukujaottelun asemesta taikka lukujaottelun lisäksi lukujen sisällä. Runsasta otsikointia on kuitenkin vältettävä, sillä se pikemminkin häiritsee kuin selkeyttää.

Käytännössä käytetään yleisimmin lukujaottelua. Osajakoa käytetään vain hyvin laajoissa laeissa. Suppeahkoissa säädöksissä riittää pelkkä pykäläjako taikka väliotsikoilla jäsennelty pykäläjako. Muutaman pykälän säädöksissä edes pykäliä ei tarvitse otsikoida.

Vaikka se, miten säädöksen pykälät teknisesti ryhmitellään, voidaan valita kussakin tapauksessa erikseen, on muistettava, että valittu ratkaisu on sitova. Jos käytetään lukujakoa, koko säädös on jaettava lukuihin. Niin ikään jos käytetään väliotsikkoja, otsikoinnin on oltava kattava: ei voi olla pykäliä, jotka eivät kuulu minkään otsikon alaisuuteen. Väliotsikointia voidaan kuitenkin tarvittaessa soveltaa lukukohtaisesti niin, että väliotsikkoja käytetään vain jossakin tai joissakin säädöksen luvuista.

Säädöksen samoin kuin yksittäisen pykälän rakenteen tulee olla johdonmukainen. Se merkitsee muun ohessa sitä, että pääasiat esitetään ennen sivuseikkoja ja pääsäännöt ennen lisäehtoja ja poikkeuksia.

Perustuslakivaliokunta on pitänyt perustuslain 12 §:n 2 momentissa säädetyn julkisuusperiaatteen näkökulmasta nurinkurista lähtökohtaa ilmentävänä esimerkiksi salassapidon pääsääntöön perustuvaa verotustietojen julkisuudesta annettua lakia (1346/1999). 1

Säädöstä laadittaessa samoja asiakokonaisuuksia koskevat säännökset kootaan yhteen.

Johdonmukaisuus edellyttää myös, että samaan pykälään, ainakaan samaan momenttiin, ei oteta eri tahoihin kohdistuvia normeja.

Aineellisoikeudellisia säännöksiä ja menettelytapasäännöksiä ei saa sijoittaa sekaisin toistensa lomaan. Mahdolliset säännökset lain tarkoituksesta sekä lain tai asetuksen soveltamisalasta sijoitetaan lain alkuun. Jos säädöksessä käytettävien käsitteiden määrittely on tarpeen, myös määritelmät sijoitetaan toisinaan alkuun siitä huolimatta, että ne yleensä ovat luontevammat asianomaisten aineellisoikeudellisten säännösten yhteydessä. Asetuksen antamiseen valtuuttavassa laissa olevat määritelmät tulevat sovellettaviksi myös asetusta luettaessa, joten lakiin otettuja määritelmiä ei toisteta asetuksessa. Asetuksen säännöksin ei myöskään saa poiketa lakiin otetuista määritelmistä.

Mahdollisten alkusäännösten jälkeen sijoitetaan varsinaiset aineellisoikeudelliset säännökset, joilla laki yleensä on suositeltavinta enemmittä selityksittä aloittaa, kuten jaksossa 18.1 kerrotaan. Viranomaisia ja näiden toimintaa, menettelytapaa, muutoksenhakua ja täytäntöönpanoa koskevien säännösten paikka on lain loppupuolella. Tavallisesti viimeisinä ovat voimaantulosäännökset, säännökset kumottavista säädöksistä ja säännöksistä sekä tarvittavat siirtymäsäännökset.

Usein voidaan lain jäsentelyssä noudattaa pääpiirteissään seuraavaa sijoittelua:

• lain aloitus
• aineellisoikeudelliset säännökset
• viranomaiset ja niiden toiminta
• menettelytavat
• muutoksenhaku
• rangaistussäännökset
• voimaantulo
• kumoamissäännökset
• soveltaminen
• siirtymäsäännökset

Edellä selostetusta järjestyksestä on toisinaan syytä poiketa sijoittamalla lain täytäntöönpanosta huolehtivia viranomaisia koskevia perussäännöksiä aineellisoikeudellisten säännösten edelle. Poikkeaminen on aiheellista varsinkin, jos lain alkupuolelle muuten tulisi viittauksia jäljempänä oleviin, viranomaisia koskeviin pykäliin.

Jos säädös jaetaan lukuihin, ensimmäisen luvun otsikko laissa on tavallisesti ”Yleiset säännökset”, toiseksi viimeisen luvun otsikko ”Erinäiset säännökset” ja viimeisen luvun otsikko ”Voimaantulo”. Näin voidaan tarvittaessa menetellä myös asetuksen kohdalla.

Jos säädöksessä ei voimaantulosäännöksen lisäksi ole kumoamis- tai siirtymäsäännöksiä, myös voimaantulosäännös voidaan sijoittaa lukuun ”Erinäiset säännökset”, jos säädöksessä sellainen on. Koska siirtymäsäännökset liittyvät säädöksen voimaantuloon, on tarpeetonta otsikoida lukua ”Voimaantulo ja siirtymäsäännökset”, pelkkä ”Voimaantulo” riittää. Myös kumoamissäännökset liittyvät voimaantuloon.

Suositeltavaa on, että pykälässä on enintään kolme momenttia, momentissa enintään kolme virkettä ja virkkeessä enintään kolme lausetta.

Säädös on pyrittävä kirjoittamaan mahdollisuuksien mukaan niin, että vasta jäljempänä oleviin säännöksiin ei jouduta viittaamaan.

Nykyistä perustuslakia edeltäneen käytännön mukaan oli tapana ottaa lain loppuosaan yleinen valtuutussäännös, esimerkiksi ”Tarkemmat säännökset tämän lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.”. Nykykäytännön mukaan yleinen valtuutussäännös ei riitä, vaan edellytetään täsmällistä ja tarkkarajaista valtuutussäännöstöä. Asetuksenantovaltuuksista kerrotaan jaksossa 13.

Suositeltavaa on kirjoittaa säännökset asetuksenantovaltuuksista lakiin aineellisten säännösten yhteyteen omaksi momentikseen taikka, jos pykälästä tällöin tulisi turhan pitkä, omaksi pykäläkseen. Myös perustuslakivaliokunta on viitannut perustuslain 80 §:ään, jonka takia on olennaista, että säänneltävästä asiasta on riittävät säännökset laissa, ja katsonut, että asetuksenantovaltuus on syytä sijoittaa pääsääntöisesti asianomaisen perussäännöksen yhteyteen.  2

Jos laissa on vähän pykäliä, valtuutukset voidaan koota lain loppupuolelle omaksi pykäläkseen tai omiksi pykälikseen. Tällöin on muistettava yksilöidä valtuutukset tarkasti viittaamalla lainkohtiin, joihin ne liittyvät.