Lainkirjoittajan opas

Yleiskieli on ollut tapana määritellä kirjakielen normien mukaiseksi kieleksi, jossa käytetään vain yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja joka on virkerakenteeltaan yksinkertaista.

Tällä tavoin määriteltyä yleiskieltä tulee myös lakikielen olla. Lakikielessä ei käytetä latinankielisiä oppisanoja, kuten ”dolus” tai ”culpa”, mutta esimerkiksi konkurssi on latinankielisestä alkuperästään huolimatta vakiintunut suomen kieleen. Uusia sanoja ja termejä käyttöön otettaessa on syytä varmistua, että ne ovat kielellisesti oikein johdettuja ja ymmärrettäviä. Suomen kielen asiantuntijoiden avustuksella lakikieleen omaksuttiin 1990-luvun lopussa esimerkiksi kotoutumisen ja kotouttamisen käsitteet, jotka nyt ovat yleisesti tunnettuja sanoja.

Lakikielessä on vain harvoja poikkeuksia yleiskielen kirjoitussäännöistä. Ne selostetaan jäljempänä.

Hallintolain (434/2003) 9 §:n 1 momentissa säädetään viranomaisille hyvän kielenkäytön vaatimus: viranomaisen on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Vaatimus koskee myös lainvalmistelijoita ja heidän laatimiaan tekstejä.

Hallintolaissa mainittujen asiallisuuden, selkeyden ja ymmärrettävyyden vaatimusten lisäksi lakikieltä koskevat korostetusti vaatimukset

– johdonmukaisuudesta
– virheettömyydestä
– täsmällisyydestä ja
– yksitulkintaisuudesta.

Lisäksi lakikielen tulee olla tiivistä ja ytimekästä. Toistoa käytetään vain selkeyden ja ymmärrettävyyden vaatimusten täyttämiseksi.

Esimerkkinä lakikielen täsmällisyyden ja yksitulkintaisuuden vaatimuksesta on vaikkapa siirtymäsäännöksissä usein tarpeellinen, sinänsä monimutkaiselta kuulostava ilmaisu lain voimaan tullessa voimassa olleet säännökset. Sen asemesta ei voida käyttää ilmaisua ”ennen lain voimaantuloa voimassa olleet säännökset”, ellei haluta, että ilmaisu kattaa myös mahdolliset lain voimaantuloon mennessä kumotut säännökset.

Lakikielen ymmärrettävyys ei riipu pelkästään kielellisistä seikoista, joten lakikieltä ei voida saada helposti ymmärrettäväksi yksinomaan kielellisin keinoin.

Kuten edellä tässä oppaassa on kuvattu, jokainen säännös on osa oikeusjärjestyksen kokonaisuutta ja ymmärrettävissä vain oikeusjärjestyksen tuntemisen kautta. Säännöksiä kirjoitettaessa ei voida ottaa huomioon jokaista mahdollista käytännössä esiintyvää tapausta, vaan säädökset joudutaan kirjoittamaan varsin käsitteellisesti. Koska sitä, mikä on oikeusjärjestyksen mukaan itsestään selvää, ei sanota säädöksissä, säädöksen sanoma ei ilmene pelkästään säädöksestä itsestään vaan osin myös muusta lainsäädännöstä ja jopa yleisistä oikeusperiaatteista. Säädös on kirjoitettava niin, että se kyetään lukemaan ja luetaan osana oikeusjärjestyksen kokonaisuutta.

Laki ei liioin ole ohje, ei suosituskaan. Laki sallii, oikeuttaa tai velvoittaa. Lakiin ei saa ottaa ”säännöksiä” asioista, jotka ovat itsestään selviä tai joilla ei muuten ole minkäänlaista oikeudellista merkitystä. Perustuslakivaliokuntakin on lausunnossaan (PeVL 37/2006 vp) todennut, että yleensä ei ”ole soveliasta hyväksyä lain tai minkään muunkaan säädöksen muodossa” ”oikeudelliselta velvoittavuudeltaan” ”heikkoja tai velvoittavuutta kokonaan vailla olevia yleisiä säännöksiä”.

Tarpeettomia säännöksiä ei tulekaan ottaa lakiin. Perustuslakivaliokunta katsoi muun muassa lausunnossaan 16/2004 vp, että tarpeettomia säännöksiä sisältävä pykälä velvollisuudesta sallia lakiin perustuvien turvatarkastustoimenpiteiden suorittaminen oli syytä poistaa.

Edellä on jo todettu, että lakikielen on oltava tiivistä ja ytimekästä. Toistoa käytetään silti, jos ymmärrettävyys sitä edellyttää.

Lakikieltä moititaan usein vaikeista virkerakenteista. Vaikeiden virkerakenteiden välttämiseksi onkin kirjoitettava lyhyitä virkkeitä, jolloin väistämättä toistetaan sanoja. Tämä on suotavaa toistoa ymmärrettävyyden parantamiseksi ja monimerkityksisyyksien välttämiseksi. Toiston rajoittamisesta konjunktioin ks. jakso 24.5.

Lakikielen niin sanotun 3–3–3-suosituksen mukaan on suositeltavaa, että pykälässä on enintään kolme momenttia, momentissa enintään kolme virkettä ja virkkeessä enintään kolme lausetta. Suosituksella tavoitellaan selkeyttä ja ymmärrettävyyttä.